kaikki sanovat että mahani on niin söpön pieni. kukaan ei usko kun mainitsen että laskettu aika on parin viikon päästä. vaikkei maha näytäkkään kovin isolta, olo alkaa olla kuitenkin hyvin raskas. käveleminen on hidasta ja lantiossa tuntuu vähän väliä. supistaakin vähän väliä, mikä vielä pahentaa tunnetta lantiossa. lisäksi ilokseni olen saanut huomata, että tunteet ovat erittäin pinnassa. mies on ihan helisemässä kun tämä naikkonen tässä hajoilee vähän väliä mitä ihmeemmistä asioista. ei siis ole päivää ilman pientä pillitystä. toivottavasti tämä olo tästä helpottaa kun saadaan tämä mukula vatsanahkan toiselle puolelle.

tai ei nyt ihan. siis ainakin sellaiset 6-8 viikkoa vielä. voi tuskastuksen tuskastus. kylkiluut, jos niitä nyt on enää, vänkäävät tangentin suuntaan kyljestäni kun niitä nyt on niin mukava polkea. rakko meinaa räjähtää joka ikinen kerta kun tuolista nousen ja aikomuksenani on kävellä ainakin sata metriä. maha supistelee jo sen verran ärhäkkäästi vaikka vain makaisin sängyssä että aiheuttaa kiemurteluja. vatsa on sen verran ulkona että en enää näe omaa karvoitustani ja joudun kohta turvautumaan miehen taiteelliseen näkemykseen bikinirajastani. vatsa hankaloittaa myös näillä pakkasilla ja sen mukaisesti pukeutuneena tekemästä erinnäisiä liikkeitä, kuten irrottamaan lämppärinjohdon autosta. se siis vasta onkin akropatianäyte. lisäksi olen keksinyt miksi me viimeisillämme raskaana olevat kärsimme yhä pahenevasta ummetuksesta ja peräpukamista, mehän siis näin vaan saamme treenata sitä oikean asian punnertamista ja "pikku" kivuista näin hieman etukäteen. oujee.

siis on tämä niin ihanaa tämä raskaana olo :D (eihän kukaan huomannut pientä teennäisyyttä tuossa leveässä hymyssäni)

työkaveri, johon en ollut vähään aikaan törmännyt, mainitsi heti tapaamisemme alkuun, että voi kun sä oot söpösti pyöristynyt. äh. itsestä kun tuntuu enemmän virtahevolta kuin söpösti pyöristyneeltä. tuijotan joka ilta nukkumaan mennessäni kauhistuneena levinnyttä ahteriani ja valtavaa mahaani. en oikeasti voi kästittää että tyyppi painaa vasta vähän reilu 500g ja paino pitäisi vielä helposti kuusinkertaistua. ja jos musta nyt tuntuu virtahevolta, niin mitäs sitten kolmen kuukauden päästä? ehkä on parempi olla miettimättä. tilannetta tosin ei helpota se, että tänään on neuvolalääkäri ja joudun taas siihen kamalaan vaakaan. ahdistaa.

meno ja meininki jatkuuu kiihtyvänä. liikkumista tapahtuu selvästi useammin ja pidempiä aikoja. mieskin on vihdoin ja viimein saanut osumia, joka on kyllä aiheuttanut mitä leveimmän virneen miehen huulille. touhu näkyy myös selvästi jo ulospäin, näyttää omituiselta möngerrykseltä ja jostain kumman syystä mieleen elävästi putkahtaa vanha kunnon alien.

viikkojen kuluessa hurjaa vauhtia kevättä kohti on ajatus lapsesta tullut selvästi konkreettisemmaksi. tämä kai on suurimmaksi osaksi tuntemusten syytä, lisäksi synnytysvalmennuksessa käynti on pistänyt ajattelemaan asiaa enemmän konkreettisesti. valmistautuminen synnytykseen on alkamassa. kuntoilu on otettu nyt vähän tärkeämmälle prioriteetille, kuten myös rentoutuminen ja sen opettelu. lisäksi minun tulisi opetella poistamaan paha tapani - hengen pidättäminen kivun yllättäessä. älkää siis ihmetelkö, kun hakkaan päätäni pöydän kulmaan tai pistelen itseäni kynällä, treeniä se vaan on ;)

ilmeisesti on pikkujouluaika, siis myös minun sisälläni. lähes aina kun istun paikalleni, oli se sitten töissä, kotona tai jossain ihme seminaarissa, alkaa armoton meno ja meininki. se tuntuu jonkinlaiselta mörgerrykseltä, pieniltä töytäisyiltä, kuplimiselta ja puskemiselta. jotenkin huvittavan tuntuista, paitsi silloin kun puskeminen kohdistuu suoraan rakkoon ja pitää juosta vessaan toivoen minimivahinkoja.

itse mainitsen kotona liikkeistä melko spontaanisti. tämä taas aiheuttaa pientä närää miehen mielessä. usein syöksytään vatsaani hipelöimään ja parin sekunnin hiljaisen odottamisen jälkeen vetäydytään närkästyneenä "en mä mitään tunne" -kommentin kera. omasta mielestäni potkut tuntuvat jo ulospäin, joten ehkä pian tulee pelastus ja mieskin saa osumia.

viikko sitten tehty rakenneultra kertoin mukavia uutisia. vauva on terve, liikkuu paljon ja kaikki palikat ovat kohdillaan. saimme arvauksen sukupuolestakin. aika ihanaa. tosin miten vakaasti luottaa tuohon arvaukseen. en itse ole ostanut vielä yhtä ainoaa vauvanvaatetta. ehkä olen jopa hieman taikauskoinen. mutta ehkä sitä jouluna uskaltaisi ostaa jotain. ruskeahan sopii molemmille.

on tämä jännää :) 

Aina välillä muistuu mieleen tapaus, joka pistää vieläkin hymyilyttämään. Olin taloyhtiön talkoissa ja haravoin vimmattuna yhden puskan juurta, kunnes yht äkkiä kuului outo tömähdys. Käänsin pääni äänen suuntaan ja näin vieresäni noin metrin päässä karvaisen pallon, joka alkoi liikkua. Hieman haparoivin liikkein lähti pallo liikkeelle ja tunnistin sen oravaksi. Karva oli kummallisen pörröllään ja harmaaksi kääntymässä. Ilmeisesti talvikarva oli loppusyksyn seurauksena vaihtumassa. Sen verran tokkurassa orava oli, että oli melkein törmätä minuun matkalla suojaisaan pensaaseen. Pudotus näytti kyllä aika huimalta, kun katselin vieressä tönöttävän suuren männyn oksille. Tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisinkin kerinnyt haravoimaan lähemmäs mäntyä ja orava olisi täräyttänyt meikäläistä päälakeen. Orava hyökkasi viattoman talkootyöläisen kimppuun - otsikot iltalehdessä talkoiden päätteeksi ;D

nyt sen jo huomaa...mitkään normihousut ei vaan mee enää millään, sängyssä mahallaan makaaminen ei tule enää kysymykseen, en mahdu enää niistä kapeista rakosista vaan jään juumiin suurinpiirtein napa-perse -akselilta ja mitä vielä kaikki alkavat tökkiä tuota edessäni majailevaa kumparetta. mikä siinä onkiin että vatsanahkani on ruvennut toimimaan magneetin tavoin ja kukaan ei pysty pitämään näppejään erossa.

kotona toki tämä tökkiminen ja koskettelu kumpareeseen sallitaan ja se on jopa toivottavaa. harmillista on vaan huomata toisen ilme kun itse kertoo sisällään majailevan matosen vähän väliä potkivan kun toinen ei raivokkaista paineluista huolimatta saa tuntea aikaan saannoksensa akrobaattiliikkeitä. toivon mukaan tilanne helpottuu ihan muutaman viikon päästä.

lenkillä hengästyn ylämäessä, syön lähes jatkuvasti, pillitän mitä ihmeellisimmistä asioista, hermostun helposti, nukun kolmen tunnin päiväunia ja lisäksi normi yöunet, rasvaan pullistunutta vatsaani, piereskelen, yskiminen sattuu nivusiin, hinkkaan keittiönkaappien ovia myöhään illalla. tässä siis vain muutamia kummallisuuksia joita elämääni on ilmestynyt. mielenkiinnolla odotan mitä on vielä tulossa.

on tämä omituista. joutuu kaupasta ostamaa oikein erityisen isoja vaatteita, ettei housujen reuna painaisi tuota pullottavaa vyötärön paikkeilla majailevaan pullottusta. lisäksi sitä on ihan ristiriitaisia ajatuksia koko pullotuksesta. toisaalta niin ihanaa kun tietää mikä siellä oikeiin kasvaa. toisaalta vatsa oli mielestäni parhaimpia puoliani, se oli oikeasti timmi ja hyvän näköinen, kun nyt se on sellainen hieman pyöristynyt. siitä ei kuitenkaan voi vielä päätellä muuta kuin että olen lihonnut. huomaan koko ajan valittelevan ulkonäköäni miehellekin. hän todellä urheasti edelleen jaksaa kertoa kuinka kaunis olen pyöreän vatsani kanssa. tosin sitä on aina vähän vaikea uskoa, mutta ihanaa kun hän kuitenkin yrittää :)